keskiviikko 27. syyskuuta 2017

27. syyskuuta 2017

Haloo Helsinki – Terveisin mä

Kevään jälkeen pikkuhiljaa taas valo alkaa mussa toistumaan
Ja pimeys monivuotinen sisältäni ulos poistumaan
Mutta silti vähän pelottaa, et mikä seuraavaksi romahtaa
Ja miksi mä sain parantua, vaikka toiset jossain vaan katoaa

Vaikka tahdoin, vaikka toivoin pääseväni täältä pois
Vaikka uskoin, etten koskaan esimerkkinä tässä nyt seisois
Mul on uusi pää ja tahto elää joka päivä vähän enemmän
Kiitos maailma, kiitos elämä
Nöyrin terveisin mä

Kaikki arvet, mustelmat ovat elämämme kudelmat
Mä en ajattele, että miksi pahuus just muhun kohdistettiin
Koska muuten se ois lentänyt kuitenkin jonkun toisen kotiin

Vaikka tahdoin, vaikka toivoin pääseväni täältä pois
Vaikka uskoin, etten koskaan esimerkkinä tässä nyt seisois
Mul on uusi pää ja tahto elää joka päivä vähän enemmän
Kiitos maailma, kiitos elämä
Nöyrin terveisin mä

Vaikka tahdoin, vaikka toivoin pääseväni täältä pois
Vaikka uskoin, etten koskaan esimerkkinä tässä nyt seisois
Mul on uusi pää ja tahto elää joka päivä vähän enemmän
Kiitos maailma, kiitos elämä

Nöyrin terveisin mä

tiistai 12. syyskuuta 2017

12. syyskuuta 2017

Hengissä ollaan edelleen. Kirjoittelu on jäänyt, koska edellinen teksti kokoaa yhteen kaikki tärkeimmät ajatukset. Ei ole yksinkertaisesti ollut muuta sanottavaa.

Viimeisen tekstin jälkeen on tapahtunut paljon, vaikka toisaalta elämä ei ole paljoa muuttunut.

Toukokuun alussa 2016 sain seurakseni hermovaurion alaselkään. Ei diagnoosia, ei selkeää syytä. Syöpähoitojen myöhäisvaikutuksia. Järkyttävät kivut ja toinen jalka on vammautunut, mutta päällepäin niitä ei huomaa. Meni monta kuukautta ennen kuin löydettiin kipuihin sopiva lääkitys niin, että pystyn elämään mahdollisimman normaalia elämää.

Kipu on elämässä kuitenkin joka ikinen hetki läsnä. Jos ei satu selkä tai jalka, sattuu vatsa. Jos ei satu vatsa, sattuu pää. Jos ei satu mikään edellisistä, sattuu rinta. Tai sitten sattuu kaikki kerralla. Kuitenkin, kipua on jossain muodossa koko ajan.

Maksasta sain kerrankin hyviä uutisia! Kasvaimet eivät ole kasvaneet ja seurannat siirretään Helsingistä takaisin Turkuun.

Loppusyksystä 2016 sain sydänlihastulehduksen, joka aktivoitui uudestaan tämän vuoden helmikuussa infektion yhteydessä. Rintakivut rauhoittui huhti-toukokuussa, mutta kunto ei palannut ennalleen. Vuosi sitten pystyin juoksemaan useamman kilometrin lenkkejä ja nyt en pääse kahta kerrosta portaita ylös ilman, että luulen kuolevani. Sydämen kuntoa tutkitaan.

Keväällä 2017 kävin viimeisissä lasten puolen syöpäkontrolleissa ja siirryin TYKSin STEP (Selviytyjien terveys ja elämänlaatu paremmaksi) myöhäisvaikutuspoliklinikan "asiakkaaksi". Käytännössä käyn seurannassa edelleen kerran vuodessa (ja olen syystä tai toisesta yhteydessä eri lääkäreihin varmaankin vähintään kerran viikossa), mutta enää ei tehdä koko vartalon magneettikuvausta jos ei ole tarvetta.

Keväällä 2016 valmistuin ammattikoulusta visualistiksi ja nyt keväällä 2017 kirjoitin ylioppilaaksi. Tein myös töitä koulujen ohella enemmän ja vähemmän. Tietäen minkälainen työ oli terveysongelmien ja poissaolojen kanssa taistella koulut läpi -en voisi olla itsestäni ylpeämpi. Kaiken lisäksi pääsin sisään ainoaan kouluun johon hain keväällä, ja aloitin nyt opiskelun (AMK) viittomakielen tulkiksi.




Sitä tuudittautuu ajatukseen, että aikaa on. Aikaa on tehdä suunnitelmia ja toteuttaa niitä. Aikaa on haaveilla ja tehdä töitä haaveiden eteen. Aikaa on korjata pielessä olevia asioita ja aikaa on tehdä asioita myöhemmin. Aikaa on sopia riitoja ja pyytää anteeksi. Aikaa on kertoa tunteistaan ja kokea uusia asioita.

Mitä jos sitä aikaa ei yhtäkkiä olekaan? Olenko toiminut ja elänyt 'oikein'? Olenko käyttänyt aikani hyvin?

Joka puolelta tulee täydellä teholla erilaisia ohjeita 'miten kuuluu elää'. Pitää elää päivä kerrallaan. Pitää olla unelmia. Pitää tehdä suunnitelmia. Pitää elää tässä hetkessä. Ei saa murehtia huomista. Ei saa murehtia mennyttä. Jne jne jne. Loputon määrä ristiriitaisia ohjeita.

Jos elää hetki kerrallaan tai päivä kerrallaan, miten voi tehdä suunnitelmia ja unelmoida? Jos tekee suunnitelmia ja unelmia, eikö silti pysty elämään hetkessä? Elääkö silloin kokoajan tulevassa? Jos huomista ei saa murehtia, tuleeko tärkeitä asioita tehtyä, kun luottaa aina siihen että huominen tulee. Jos mennyttä ei saa murehtia, oppiiko tekemistään virheistä ikinä?

Oma elämä seilaa kaikkien ohjeiden mukana, välissä, alla ja välillä vähän sivussa. Ei ole yhtä oikeaa ohjetta 'miten kuuluu elää'.

Tässä hetkessä pitää olla läsnä. Sen hetken arvon saattaa tajuta vasta myöhemmin, mutta jokainen hetki on tärkeä. Jokainen päivä on lahja (oli se päivä kuinka syvältä tahansa). Jokainen auringonnousu on uusi mahdollisuus ja jokainen auringonlasku merkki siitä, että selvisi taas yhden päivän lisää. Tulevaisuus tuntuu välillä niin pelottavalta, ettei meinaa uskaltaa unelmoida. Ei uskalla tehdä suunnitelmia, koska on joutunut pettymään niin moneen kertaan.

Unelmoiminen on tietyllä tavalla rohkeutta. On rohkeutta olla valmis ottamaan turpaan elämältä (jälleen kerran), kun uskaltaa suunnitella ja unelmoida. On vielä rohkeampaa nousta jaloilleen kerta kerran jälkeen tekemään uusia suunnitelmia, kun vanhoista on joutunut luopumaan. Unelmia pitää olla. Ne kantaa eteenpäin silloin, kun arki tuntuu raskaalta, tyhjältä tai merkityksettömältä.

Elämässä eteenpäin meneminen ei näin yli 8 vuotta syöpädiagnoosin jälkeenkään ole itsestäänselvää. Alle kolmasosa nuoruudessa syöpään sairastuneista ja hoidetuista selviää aikuisuuteen ilman merkittäviä todettuja haittavaikutuksia. Itse kuulun siihen toiseen ryhmään. Kahden käden sormet ei taida ihan riittää laskemaan omia hoitojen myöhäishaittavaikutuksia - ja mitä niitä edes enää laskemaan, kun joka vuosi tulee jotain lisää. Tarkkoja diagnooseja kukaan ei välttämättä silti osaa kertoa, mitä nyt maksassa toistakymmentä kasvainta ja selän hermovaurio ilman selkeää syytä (jonka toipumisajaksi kerrottiin noin 3 kuukautta - nyt mennyt "vasta" 16kk). Ihmisten on vaikea ymmärtää, että haittavaikutukset eivät välttämättä tule esiin heti hoitojen päätyttyä, vaan niitä saattaa ilmestyä vielä vuosikymmenienkin jälkeen.

Näiden asioiden kanssa olen oppinut elämään. Ne on joka päivä läsnä eikä kivutonta hetkeä ole ollut aikoihin, mutta tämä on minun elämää ja näillä mennään. Aina ei mennä eteenpäin, mutta silloin pysähdytään, otetaan happea ja kerätään voimia. Sitten taas rämmitään eteenpäin ja upotaan  seuraavaan paskalammikkoon. Joku viisas joskus sanoi, että elämä kannattelee. Se kannattelee sellaisina päivinä, kun ajattelee ettei pääse enää ylös. Tai silloin kun on niin väsynyt, ettei jaksa edes ajatella. Sellaisina päivinä elämä kannattelee. Pitää luottaa siihen ja olla armollinen itselleen. Aina ei tarvitse jaksaa.

Luovuttamisesta en oikein osaa kirjoittaa. Mitä tapahtuu, jos luovuttaa? Seisoin viime viikolla täpötäydessä raitiovaunussa Helsingin keskustassa tulossa pois Meilahden sairaalasta maksa-tutkimuksista. Olin koko päivän hokenut päässäni "vittu mitä paskaa" ja "mä vihaan tätä". Ajatukset harhaili siihen, mitä oma elämä olisi ilman tätä kaikkea. Katsoin ulos ikkunasta ja näin Kiasman ikkunan läpi seinän, jossa luki valtavilla kirjaimilla "JATKA TAISTELUA". Paha mieli loppui siihen. Asia selvä - katse eteenpäin.

En tiedä tuliko tästä kovin negatiivinen teksti, mutta kaikki on oikeasti ihan OK. Kivuista ja infektioista ja kaikesta huolimatta elän kuitenkin aika normaalia ja tavallista elämää. Ainakin pyrin siihen. Joka päivä on joku vaiva, mutta silloin iloitaan siitä ettei ole sitä toista tai kolmatta vaivaa samalla hetkellä (ehkä). Jos joku paikka sattuu kovin, niin voi iloita siitä että silloin unohtaa kaikki muut paikat jotka sattuu. Pienet hyvät hetket antaa voimia ja isommat hyvät hetket tuo iloa vielä pitkänkin ajan kuluttua. Positiivisuus ja huumori auttaa yleensä selviämään vaikeimmistakin hetkistä -tai ainakin käsittelemään niitä jälkeenpäin.


xox Verna




PS. Vanha tatuointi sai uuden ilmeen.
"Vuodet kuluu ja aika juoksee. Kohti tulevaisuutta pienen pelon vallassa, millainen oma tulevaisuus mahtaa olla.
Se ei kuitenkaan ole tämän tekstin pointti. Pointti on se, että vaikka vuodet on kuluneet ja paljon tapahtunut ja miljoona asiaa - myös minä itse oon muuttunut - yks asia ei muutu. Mä menetin monta rakasta ystävää, jotka lähti täältä aivan liian nuorena. Näillä kaikilla oli ja on aivan ihanat rakastavat perheet ja tukiverkot ympärillä. Jos rakkaudella voisi selvitä syövästä, niin en usko että maailmassa ehkä kukaan siihen ikinä kuolisi, ei ainakaan nää rakkaat ihmiset olisi. Valitettavasti rakkaus ei voita syöpää. Ja edes nykyajan lääketiede ei aina tarpeeksi tehokkaasti voita syöpää. 
En pysty ikinä hyväksymään, että nää rakkaat ei selvinneet. Kuitenkin kaiken syyllisyyden tunteen, surun, kieltämisen, katkeruuden, vihan, käsittämättömyyden ja tuskan jälkeen mä pystyn suurimmaks osaks keskittymään enemmän siihen miten kiitollinen oon, että sain nuo ihmiset tuntea. Keskittymään niihin hyviin muistoihin. Siihen miten paljon heitä arvostan ja miten he yhä edelleen antaa mulle voimia taistella, jaksaa eteenpäin. Suru ja ikävä ja kipu ei ikinä silti katoa.
Mä lupasin monelle näistä ihmisistä, että laitan oman elämäni kuntoon. Lupasin, että mä pärjään. En tiedä miten ikimaailmassa oon täällä edelleen ja pärjään näinkin hyvin, suhteellisen selväpäisenä kaiken jälkeen. Vaikka taistelu syöpää vastaan onkin ohi, ei taistelu kipuja ja väsymystä ja muuta vastaan lopu ikinä. Mä lupasin, ja aion pitää sen lupauksen. Pidän mun elämän kasassa ja itteni kunnossa, niin hyvin miten ite pystyn. Mut kuten elämä opetti, se kaikki ei meidän omissa käsissä ole. Mun itseni takia, ja kaikkien rakkaiden takia täällä ja toisella puolella.
En avaa tässä mun käsityksiä kuoleman jälkeisestä elämästä, tai onko siellä ylipäätään mitään, vai onko kuolema vaan kuolema ja keho kuolee niin sielukin vain lakkaa olemasta -jokainen uskoo siihen mihin uskoo. Mutta sen mä tiedän että kaikki rakkaat jotka ei oo enää täällä, Noora, Joonas, Veera, Iina, Oula ja kaikki muut, haluaa että mulla olis kaikki täällä hyvin ja mä teen parhaani. 
Tää lintu, on muistona näille rakkaille. Niille käsittämättömän urheille ja upeille ihmisille. Tää lintu kulkee nyt mun mukana joka ikinen päivä muistona ja kunnianosoituksena heille. Lentäkää vapaana rakkaat."



torstai 31. maaliskuuta 2016

31. maaliskuuta 2016

Helsingin reissu oli ja meni, osastollakin tuli oltua TYKSissä muutama päivä tulehduksen takia. Helsingistä soitettiin tällä viikolla, maksan kanssa jatketaan entiseen tapaan. Näyttää siltä ja vaikuttaa tältä, varmistusta ei ole saatu mistään diagnoosista vieläkään. Puolen vuoden päästä jälleen magneettikuvaus ja koepalat. TYKSin tutkimuksista en ole vielä saanut vastauksia ja niitä kovin odottelen. Se minulle kuitenkin selvisi, että jokatapauksessa nämä ei olleetkaan viimeiset syöpäkontrollit, vaan vuoden päästä kuvataan vielä.


Jostain syystä päädyin lukemaan vanhoja päiväkirjojani. Aloitin niiden kirjoittamisen sattumalta muutamaa päivää ennen sairastumistani ja kirjoittaminen on aina ollut minulle tietynlainen henkireikä omia ajatuksia käsitellessä. Olen iloinen, että olen jaksanut kirjoittaa hoitojenkin aikana jotain ylös.

Kuulen usein, että minun pitäisi unoh
taa kaikki paha mitä olen kokenut ja jatkaa elämääni tässä ja nyt. Miksi? En minäkään käske sinun unohtaa omaa elämääsi. Se mitä minä olen kokenut, on ja tulee aina olemaan osa minun elämääni, minun heikkouteni ja minun vahvuuteni. Se mitä minä olen kokenut, on kasvattanut ja muokannut minusta sellaisen kuin olen. Jos edes pystyisin unohtamaan kaiken pahan mitä olen kokenut, miksi haluaisin? Samallahan unohtaisin kuka minä itse olen. Minä elän tässä ja nyt, niin hyvin kuin pystyn.

Kylläkin, se mitä ja kuka minä itse olen on vähän sumussa tällä hetkellä. En ole sairas, mutta en myöskään terve. Olen jo monta vuotta elänyt siinä välivaiheessa, että olenko sairas vai olenko terve. En ole päätynyt kumpaankaan lopputulokseen, on vain hyväksyttävä elämään niin että välillä olen terveempi ja välillä sairaampi.

Päiväkirjojen lukeminen saa aikaan ristiriitaisia tunteita. Toisaalta tuntuu että luen jonkun toisen elämästä, toisaalta kaikki tuo on kuin juuri tapahtunutta. Vähän sama, kun joku kysyy kauanko syövästäni on aikaa. Toisaalta siitä kulunut aika tuntuu ikuisuudelta, toisaalta se on kuin juuri tapahtunutta. Hoitojen päättymisestä tulee näinä päivinä kuitenkin kuusi vuotta täyteen, joka tuntuu uskomattoman hienolta.

Nooran kuolemasta tulee myös lähipäivinä viisi vuotta. Onneksi tunnen, että hän on lähellä edelleen jokapäivä, vaikken häntä enää näekään. Ps. koru on kaulassani edelleen.

Elin kauan siinä uskossa, että vanha elämäni ennen sairastumista palaisi yhtäkkiä, ja tämä kaikki olisi poissa. Tai että elämäni tulisi olemaan täysin tavallista kaiken jälkeenkin. Odotin ja odotin sitä "tavallista" elämää. Toki elämäni sisältää paljon "tavallista" elämää, mutta on myös paljon edelleen sellaista mikä ei tähän tavalliseen elämään kuuluisi. Sen ymmärtäminen, ettei elämä palaudu "tavalliseksi", enkä pysty hyppäämään takaisin sen vielä terveen 13-vuotiaan tytön kenkiin vei kauan, mutta vasta sen ymmärrettyäni olen pystynyt kasvamaan ja hyväksymään asioita. Kaikkea en tule ikinä hyväksymään, mutta sellaisten asioiden kanssa vain oppii elämään.

Olen ainakin lopettanut itseni syyttämisen asioista. Oppinut antamaan itselleni anteeksi. Sairastumiseni, läheisteni kärsiminen ja ystävien kuolemat eivät olleet minun vikani, eivät minun syytäni. En olisi voinut tehdä mitään toisin, ja vaikka olisinkin, en pysty muuttamaan asioita enää. Ne kamaluudet eivät olleet rangaistus virheistäni tai opetus tyhmyydestäni. Asiat vaan tapahtuivat. Ehkä niille on joku suurempi merkitys olemassa, ehkä saamme sen joskus tietää tai sitten emme, mutta jokatapauksessa ne eivät olleet minun syytäni. Joku ei ehkä ymmärrä ollenkaan miksi olen syyttänyt itseäni noista asioista, joku ymmärtää. Mutta sellaiselle ketä ei ymmärrä, en lähde nyt myöskään selittämään. Syyllisyys oli iso taakka kantaa selässä, mutta kun sen laski maahan ja käveli sen luota pois, elämäni muuttui siltä osin aika paljon helpommaksi.

Olen myös oppinut kääntämään vihan rakkaudeksi. Pitkään jaksoin vihata elämääni, kehoani ja päätäni. Miksi elämäni teki minulle näin, miksi kehoni teki minulle näin, miksi pääni teki minulle näin. Eihän se oikeasti ole elämäni tai kehoni tai pääni vika mitä olen joutunut käymään läpi, mutta niitä oli helpompi vihata kuin sattumaa ja huonoa tuuria. Opettelin kuitenkin rakastamaan näitä asioita, käänsin vihan sitä itseään vastaan rakkaudeksi. Miksi kuluttaisin sen ajan jonka saan olla täällä vihaamiseen, enkä rakastamiseen. Rakastan elämääni, oli se millaista oli, siksi että saan elää. Rakastan kehoani, kaikkien vikojen kanssa, siksi että minulla on vielä näinkin hyvässä kunnossa oleva keho. Rakastan päätäni, olkoot millainen on, siksi että se jaksaa yhä taistella.


maanantai 15. helmikuuta 2016

15. helmikuuta

Pitkästä aikaa taas... :)

Heinäkuussa alkanut infektiokierteeni jatkui jouluun asti. Antibiootteja, sairaslomia ja lääkärikäyntejä toisensa perään. Nyt on mennyt kuitenkin paljon paremmin, ja terveenä jaksaa taas ihan eri tavalla! Jos ei tulehtunutta viisaudenhammasta lasketa, olen ollut terveenä joulusta saakka!

Koulujutut sujuu taas huomattavasti paremmin ja tämä viikko onkin viimeinen ammattikoululla. Hiihtolomaa ensiviikko ja koko loppukevät työssäoppimista.

Gran Canarian reissu meni ihan kivasti :) Sai edes vähän aurinkoa ja lämpöä kylmän ja pimeän sijaan, ja siitä kyllä nautittiin!

Maspalomas 

Maaliskuun 9. päivä menen Helsinkiin maksan magneettikuvauksen. Jännityksellä odotetaan mitä tällä kertaa, luultavasti ei taaskaan mitään uutta. Maaliskuun 24. päivä on kokovartalon magneettikuvaus Turussa. Sen pitäisi olla ymmärtääkseni viimeinen syöpäkontrolli :S Ajatus siitä pelottaa tällä hetkellä enemmän kuin lohduttaa. Kirjoittelen viimestään taas kun saan tuloksia :)



xox Verna

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

22. Marraskuuta

Kyllä, aika menee edelleen hirmuista vauhtia eteenpäin. Nyt on niin monta pyyntöä jo tullut, että kirjoittelisin tännekin taas kuulumisiani, joten tässä tulee :)

Kävin Helsingissä maksatutkimuksissa. Otettiin älytön määrä verinäytteitä sekä koepala maksasta. Odottelua, ihmettelyä. Vihdoin jossain kohtaa lääkäri soitti tuloksista: Ei vieläkään mitään tietoa mistään. Jokin tulos näyttää joltain ja toinen joltain muulta. Emme siis viisastuneet yhtään. Pettymys oli suuri, koska odotukset olivat korkealla. Enää ei uskalla edes toivoa, että kukaan ikinä osaisi kertoa diagnoosia kasvaimille. Maaliskuussa otetaan seuraavat magneetit, saa nähdä minkä kokoisiksi ovat kasvaneet...

Julkisen puolen terveydenhuolto (johon olen tähän saakka luottanut ja uskonut) on tämän syksyn aikana mokaillut sen verran monta kertaa, ettei huvita yhtään olla sinnepäin yhteydessä jos ei ole pakko. Näillä siis mennään mitä on.

Mieli kohentunut aika paljonkin alkusyksystä, kun ei ole tarvinnut kokoaikaa miettiä sairaalajuttuja ja maksaa. Ihanaa tehdä taas normijuttuja, käydä koulussa ja töissä!




Olen lupaillut ottaa kuvia "uudesta" asunnostani tänne. Uuden kamerankin jo hommasin, mutta ikuisuusprojektini TV-taso on edelleen kesken, joten kuvia ei vieläkään ole :D

Ihme infektio-kierteessä olen ollut oikeastaan heinäkuun puolestavälistä saakka. Viimeviikko taisi olla ainut kokonaan terve viikko koko syksynä! Tauti ja lääkekuuri toisensa perään, toivottavasti alkaisi jo pikkuhiljaa helpottaa.

Pitkiä päiviä ja pitkiä viikkoja täynnä ohjelmaa, mutta onneksi kohta helpottaa! :) Päätimme kaverini kanssa varata matkan Gran Canarialle joulukuun alkuun ja olemme siitä tooodella innoissaan!





Tässä oli tällainen pikapikakelaus tän hetken kuulumisia :) Ihanaa joulun odotusta kaikille!

xox Verna

tiistai 1. syyskuuta 2015

Syyskuun ensimmäinen

Tuntuu että jokaisessa tekstissä päivittelen kuinka nopeasti aika menee, mutta niin se vaan menee ja jaksaa yllättää minut joka kerta kun jään sitä pohtimaan. Nyt on jo SYYSKUUN ensimmäinen päivä! Viimeisen kirjoituksen jälkeen on toisaalta tapahtunut paljon, toisaalta ei mitään ihmeellistä.

Kesä tuli ja meni, kelit taisivat olla pettymys kaikille kesää rakastaville. Kesä ei tuntunut yhtään kesältä. Kesän alussa muutin ihanaan uuteen asuntoon Turkuun ja sitä laitellessa ja muutenvaan laiskotellessa meni kesäkuu (lupaan laittaa kuvia kunhan uusi kamerani saapuu!). Heinäkuun olin töissä Loviisan Aitassa. Kerran ehdin käymään rannalla koko kesänä, toisaalta ei haittaa kun bikinikunnon hankkiminen jäi tältä(kin) vuodelta väliin ;) Elokuun alusta alkoi puolentoistaviikon loma, josta vietin kolme päivää sairaalassa munuaisaltaantulehduksen vuoksi.

Loppukevään/alkukesän jälkeen ei olla kauheasti viisastuttu maksan kasvaimien kanssa (olen vaihtanut "pallura" sanan kasvaimeen nyt kun on edes sen verran tietoa, että kasvaimia ne ovat). Diagnoosia pyöritelty suuntaan ja toiseen. Pääasia tällä hetkellä on, ettei pahanlaatuisuuteen viittaavaa ole (tässä lauseessa roikun niinä hetkinä kiinni kun epätoivo meinaa saada vallan). Eli vielä selvennettynä -kasvaimet ovat hyvänlaatuisia, eivät syöpää. Nyt yritetään varmistaa tarkkaa diagnoosia, niiden käyttäytymistä, muuttumista jne.. Ja päättää mitä niille tehdään vai tehdäänkö mitään. Kasvainten kasvuvauhti tuntuu aiheuttavan paljon ihmetystä, suurin kasvain on jo 5cm. Magneettikuvaus otettiin viimeksi maksasta elokuun alussa ja päätettiin, että koko vastuu maksajutusta siirretään Helsingin maksaklinikalle. Sieltä sain kutsun muutaman viikon päähän tutkimuksiin HYKS:iin, ilmeisesti koepala otetaan -jälleen-.

Nyt on mennyt niin pitkään niin hyvin, eikä osannut varautua tällaiseen "isompaan juttuun", ettei oikein meinaa tietää miten päin olisi. Haluan vaan tämän nyt pois elämästäni ja palata takaisin normaaliarkeeni. Korkeasta sietokyvystä, itsehillinnästä ja "kriisinhallinnasta" on paljon hyötyä tällaisissa tilanteissa, mutta ei kenenkään pää kaikkea kestä. Olen liika-ajattelija, eikä se ainakaan näissä tilanteissa auta. Kasvain-sanakin tuntuu jo oksettavan pahalta, ja lisäksi kaikki muistot mitä se tuo mieleen. Ja kaikki muu joita muistot tuo mieleen jnejnejne... Loputon ketju ajatuksia jotka upottavat synkän vedenpinnan alle. Sieltä pääsee pois kun on vaan voimia uida, mutta sinne uudestaan vajoaminen on liiankin helppoa. Onneksi on elämässä niin paljon hyvää mikä tuo voimia, niin miljoona syytä miksi taistella ♥





Ei kesä ihan pelkkää surkeutta kuitenkaan ollut. Uuden ruokavalion myötä ovat ikuiset vatsakivut lähteneet lähes kokonaan pois ja olen saanut paljon uutta energiaa. Sellaista energiaa ja voimaa, jota en kuvitellut enää saavani takaisin. Miten suuri vaikutus oikeanlaisella, juuri itselle sopivalla ruokavaliolla onkaan!

Nyt olen lokakuun puoleenväliin vielä työssäoppimisjaksolla Loviisan Aitassa, jonka jälkeen palaan ammattikoululle yli vuoden tauon jälkeen!

Toivotaan parasta ja pelätään pahinta,
xox Verna

torstai 14. toukokuuta 2015

After a rainy day

Lomapäivä!

Työssäoppimisjakso Loviisan Aitassa sujui loppuun saakka hyvin, ja opin jakson aikana todella paljon kaikkea mielenkiintoista ja hyödyllistä. Ihana työporukka teki jaksostani vieläkin miellyttävämmän. Tällä hetkellä olen työssäoppimassa Pentikissä Salossa ja jakso jatkuu kesään asti.

Ilta-Sanomista otettiin yhteyttä ja pyydettiin haastattelua koskien kantasolusiirtoa. Linkki juttuun löytyy tästä.

Magneettikuvaus tehtiin noin kuukausi sitten ja sain puhtaat tulokset. Maksan jälleen kasvaneista "palleroista" otettiin koepaloja ja diagnoosin sain (3 ja puolen vuoden odottamisen jälkeen...) tällä viikolla: harvinainen maksasoluadenooma (yllätyksenä taas "harvinainen"). Maksasoluadenooma on hyvänlaatuinen kasvain, jonka voi aiheuttaa mm. jotkut lääkeaineet. Vielä ei ole tietoa, miten niiden kanssa jatketaan. Nyt selvitellään aikuispuolen avulla tarkempia tietoja ja jatkosuunnitelmaa. Jotenkin elätteli toivoa, että tällainen olisi jo ohi, mutta ei auta muu kuin pelata niillä korteilla mitkä eteen annetaan.

"There's a lot that is good in your life -don't take it for granted. Don't get so focused on the struggles that you miss the gift of today."

Kevät on mennyt ihan kivasti pienistä sairasteluista huolimatta. Niiden lisäksi koepalanotto vaati yllättävän pitkän toipumisen. Odotan jo kovin kesää ja lomaa, kaksi työssäoppimisjaksoa peräkkäin ei ollut paras vaihtoehto. Kouluhommia jatkan hieman kesällä, jotta voi kolmannen ja viimeisen "amisvuoden" aloittaa puhtaalta pöydältä!

"One day your heart will stop beating, and none of your fears will matter. What will matter is how you lived."

Sitten ihania uutisia! Pitkän pohdinnan jälkeen päädyin tulokseen, että haluan muuttaa Salosta Turkuun. Aktiivisen etsinnän jälkeen sain kuin sainkin asunnon Turusta, unelmapaikalta, jotta pääsen edelleen kulkemaan Saloon kouluun. Muuttamaan pääsen kesäkuun alussa ja laitan sieltä varmasti kuvia kunhan saan asunnon "edustuskuntoon"!

Vähintään yhtä innoissani olen siitä, että oma kulta tulee pois armeijasta, ja pääsemme yhdessä viettämään kesää!

"You deserve to be with someone who looks at you every single day like they've won the lottery and have the whole world in front of them." <3



Aurinkoisia toukokuun päiviä kaikille!

xox Verna