tiistai 29. toukokuuta 2012

Henkinen helpotus

Mistäs sitä tänään kirjottais? Alotetaanpa vaikka mun voinnista. Kirurgi kävi tänään ja sanoi, että nyt aluksi yritetään saada sappirakko rauhoittumaan antibiooteilla ja tehtäisiin tähystysleikkaus kesän jälkeen. Jos sappirakko ei rauhoitu antibiooteilla, joudutaan minut leikkaamaan mahdollisimman pian avoleikkauksessa. Molemmissa vaihtoehtoissa sappirakko poistetaan kokonaan.

Huomenna mulle tehdään vatsan magneettikuvaus, jossa selvitetään onko jokin muukin elin mun elimistössä tulehtunut. Kipulääkkeiden saanti vaihtelee. Mulla on kaksi hoitavaa lääkäriä. Toinen on ehdottomasti sitä mieltä, ettei mulle saa missään nimessä antaa sitä ainutta kipulääkettä joka oikeasti auttaa  ja toinen on sitä mieltä, että ehdottomasti minulle pitää antaa tätä lääkettä joka auttaa. Kipulääkkeideni saanti johtuu siis siitä, että kumpi lääkäri hoitaa...? Tyhmää.

Mieli vähän rauhoittunut nyt kun diagnoosi tuli, mutta kivut kun ei helpota niin pelottaa edelleen. Muut ihmiset voivat varmaan ihmetellä sitä, miten voin olla oikeasti iloinen, että sappirakkoni on tulehtunut. Nyt yritän selittää teille, miksi olen tästä onnellinen. 1. Siksi, että yleensä kipuihini ei löydy syytä. 2. Siksi, että koska syy nyt on näin selvä, lääkärit ottavat kipuni tosissaan ja hoitavat minua paremmin. 3. Siksi, että yksi suurimmista peloistani ennen diagnoosin vahvistumista oli se, että kivut olisivat saattaneet merkitä esim uusiutunutta syöpää. Nämä kaikki pelot helpottivat toden teolla kun selvisi, että syy on vain sappirakon tulehduksesta, jonka pystyy täysin hoitamaan. uni ei tule, vaikka mut on tungettu täyteen rauhottavia ja kipulääkkeitä :( ehkä se nukkumatti kerkeää mun luokse vielä tänäyönä:)

 Xox Verna

maanantai 28. toukokuuta 2012

Kipujen syy löytyi, kerrankin !

     Jjees, eli nyt löytyi selitys kivuille ja kummallisille veriarvoille. Lääkäri sanoi aamulla, ettei se lähetä mua mihinkään tutkimuksiin tänään, mutta sit ku se sai selvitettyä paikan mun kehosta, jossa kivut on kovimpia, se lähetti mut samantien kiireelliseen vatsan ultraan. Ultrakuvat näytti täysin erilaisilta kuin perjantaina. Sappirakko oli selvästi tulehtunut.

Leikkaukseen joudun, huomenna saan tietää koska. Huomiseen asti pitää nyt sitten olla ravinnotta. Nyt lääkärit ja hoitajat uskovat, että olen oikeasti todella kipeä ja saan tarpeeksi kipulääkitystä. Suututtaa vaan, kun kaksi eri lääkäriä hoitaa ja molemmat tulee vuorotellen sanomaan todella ristiriitaisia asioita.

Viimeyönä nukuin vain muutaman tunnin, koska kivut pitivät hereillä, enkä "yllättäen" saanut lääkkeitä. Nyt olen jo huomattavasti paremmassa kunnossa kuin olen koko viikonloppuna ollut, kun lääkitys on kohdillaan.

Nyt sain jopa tietokoneenkin netin toimimaan, joten on helpompi ja nopeampi kirjoittaa kuin kännykällä.

Sappikivet johtuvat saamistani sytostaattihoidoista, joita syövän hoitoon käytettiin. Normaalistihan tämän ikäisillä ei sappikiviä ole. Minä en tässäkään asiassa kuulu "normaaleihin"hehe...

Tämänpäiväinen diagnoosini oli kuitenkin siinä mielessä positiivinen, että se oli paras vaihtoehto kaikista huonoista diagnoosivaihtoehdoista :) Nyt on siis vähän rauhallisempi mieli, vaikka tottakai jännitän tulevaa leikkausta.


Sairaala on ku kidutuskammio. Toisaalta täällä myös parannetaan, välillä.

Käsi "vähän" paisu ku kanyyli meni suonen sijasta kudoksiin. Eilen meni toisenki käden kanyyli pieleen ja turpos, joten molemmat kädet muistuttaa edelleen vähän ilmalla täytettyjä kumihanskoja :D


xox Verna

Sairaalapäivät jatkuu

Sairaalassa edelleen. Kivut jatkuu kovempina, syytä ei löydetä. Kipulääkkeitä saa välillä -tuskin ollenkaan. Tulehdusarvot koholla, mutta syytä ei tiedetä. Täällä neljän seinän sisällä tuntee tulevansa hulluksi..

lauantai 26. toukokuuta 2012

Sairaalassa

Jouduin lähtemään perjantaina aikaisin aamulla sairaalaan, kun heräsin todella kovaan vatsakipukohtaukseen... Täällä olen edelleen. Kivut eivät hellitä yhtään, eikä niiden syytä tiedetä. Kurjaa täällä on olla neljän seinän sisällä ku ulkonaki noin kaunis ilma :/    

Täällä mä makaan nyt yksin kuuden hengen huoneessa. Ahdistavan iso ja tyhjä. Letkuja pitkin menee suoniin nestettä ja kipulääkettä.

Väsyttää, mutten saa unta. Ahdistaa, eikä mikään helpota. Sattuu, enkä saa tarpeeksi kipulääkkeitä. Täällä on suoraan sanottuna perseestä.

Enpä nyt keksi oikein muuta kirjoitettavaa :/ aivot ei oikeen pelaa kun vatsakivut vie kaikki voimat ja keskittymisen :( toivottavasti teillä on ollu parempi viikonloppu!

 xox Verna

keskiviikko 23. toukokuuta 2012

Tyhjän täysi pää

Mulla ei oo nyt mitään älykästä sanottavaa :) Oon aika väsyny ja haluun pian nukkumaan, pää täynnä ajatuksia joista en saa otetta, joten pää on tyhjä... Tässä parit lauseet teille mietittäväksi kuitenkin:

Ihminen on kertakäyttöinen,
Vaikka me muuta luullaan,
Sokeesti uskotaan
Ja toivoon jokaiseen kahliudutaan
Valheeksi vaistottuun.

Ei tullut minusta,
Ei messiasta,
Ei uhrilammasta.
Ei valon valtaamaa,
Ei yöhön majakkaa,
Ei mainittavaa.
Vaistoni enemmän rakentaa
Varjoa kuin valoa,
Kunnes kuolevat. 
-Apulanta-

Olen päätynyt uskomaan kerran toisensa jälkeen,
 että se, mikä on kaikkein tärkeintä,
 on tuotava esille puhumalla,
 saatettava sanoiksi ja jaettava muiden kanssa
 — silläkin uhalla, että sitä vääristellään
 ja se käsitetään väärin. 


PS. Iskä mulla on ikävä sua, olet rakas♥





























xox Verna

maanantai 21. toukokuuta 2012

Ajatuksia

Toivottavasti eilen julkaisemani teksti ei ollut liian rankkaa luettavaa kenellekään. Kirjoitin tuon tekstin terapiamielessä viime syksynä, mutta nyt vasta pystyin tämän julkaisemaan. Ehkä tekstin julkaiseminen auttaa minua eteenpäin.

Nyt olen koulussa, eikä oikeen näillä viimesillä kouluviikoilla oo enää kunnon koulutehtäviä. Tänään suoritin kylläkin vielä yhteiskuntaopin kokeen!

BE YOUR SELF
Pitää uskaltaa olla oma itsensä! On parempi olla vihattu siitä mitä olet, kuin rakastettu siitä mitä et ole! Jos mä tykkään värjätä hiukseni kirkkaan pinkeiksi, niin mä värjään. Ei mua estä se että pelkään ihmisten reaktioita, tai se, ettei mun 'ystävät' pidä niistä. Mun oikeet ystävät pitää siitä mitä mun sisällä on, eikä siitä miltä mä näytän. Mä tykkään näyttää erilaiselta, olla erilainen :) it's me, live with that!

AFRAID TO DIE
Mun kuolemanpelko muuttui totaalisesti sillä hetkellä kun Noksu kuoli. Mä en halua kuolla, mutta en myöskään pelkää niin paljoa kuolla. Noora on siellä mua vastassa, kuten myös Joonas, Iina, Sofia ja kaikki muut ihanaiset♥ mä en ois siellä yksin.

LIVE this life, don't just DREAM about it
 “It does not do to dwell on dreams and forget to live.”  Näin lukee Harry Potter kirjassa. On mun mielestä tosi hyvin sanottu, mutta silti ei saa unohtaa unelmoida. Vaikeina hetkinä mua kantaa eteenpäin unelmat. Unelmat paremmasta tulevaisuudesta, ihanista ulkomaanmatkoista ja normaalista elämästä. Usko parempaan huomiseen kantaa pitkälle.


"Elämä on tilaisuus - hyödy siitä.
 Elämä on kauneus - ihaile sitä.
 Elämä on unta - huomaa se.
 Elämä on haaste - voita se.
 Elämä on velvollisuus - täytä se.
 Elämä on peli - pelaa se.
 Elämä on lupaus - vanno se.
 Elämä on suru - voita se.
 Elämä on laulu - laula se.
 Elämä on taistelua - hyväksy se.
 Elämä on tragedia - kohtaa se.
 Elämä on seikkailu - uskalla se.
 Elämä on onni - tee se.
 Elämä on arvokas - älä tuhoa sitä.
 Elämä on elämää - taistele siitä."


xox Verna

sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Tässä kirjoittamani tositarina ystävän menettämisestä...

MINÄ JA NOORA
tositarina ystävän menettämisestä.

Tapasimme ensimmäisen kerran syöpälasten osaston kahvihuoneessa joulukuussa 2009. Olimme molemmat aluksi vähän ujoja. Minulle osasto oli muuttunut toiseksi kodiksi heinäkuussa 2009 ja Nooralle vain muutama kuukausi minun jälkeeni. Sillä hetkellä meitä yhdisti eniten täsmälleen saman harvinaisen syövän diagnoosi. Sinä päivänä meidät siihen samaiseen kahvihuoneeseen toivat äitimme, jotka olivat tavanneet sattumalta netissä. Noora oli ehtinyt ennen minua kahvihuoneeseen. Me molemmat olimme kaljuja, sairaan näköisiä ja kiinni rasittavissa letkuissa, joita pitkin silläkin hetkellä sytostaattimyrkyt valuivat kehoihimme tappamaan pahoja syöpäsoluja. Meitä molempia vähän oksetti ja huimasi. Ne olivat solumyrkkyjen sivuoireita. Me molemmat olimme pelkät yöpuvut päällä, kaljujemme peittona huivit. Tervehdimme ujostellen ja istuuduimme kahvihuoneen pöydän ääreen. Äitimme saivat heti keskustelun aikaiseksi, minun ja Nooran jutustelu oli hieman jäykempää, koska tilanne oli molemmille niin outo ja uusi. Puhuimme vähän hiuksista, mielenkiinnon kohteista ja lääkityksistä. En tiedä/muista kauanko siinä istuimme, mutta muistan heti huomanneeni, kuinka rohkea Noora oli!
     Siitä hetkestä eteenpäin meistä tuli tärkeimmät tuet toisillemme. Ymmärsimme toisiamme täydellisesti. Paremmin kuin kukaan muu voisi ikinä ymmärtää. Olimme ns. ”SOUL SISTERS”. Minun ei tarvinnut sanoa Nooralle kuin ”Tiedäthän sen tunteen kun sytostaatit virtaavat suonia pitkin kehoosi ja sinua alkaa kuvottaa ja ajattelet, että menetät jälleen ne kilot, hiukset, kaiken... Aina vain uudestaan.”  niin Noora ymmärsi heti. Kun taas jos jollekin –ei syöpäpotilaalle kertoisi tuon saman, hän ei pystyisi millään ymmärtämään tai tuntemaan samoin. Noora ymmärsi minua ja minä häntä.
     Meidän sairaalajaksot olivat onneksi aina lähes samaan aikaan, joten vierailimme aamusta iltaan toistemme sairaalahuoneissa oman jaksamisen mukaan.
     Puhuimme paljon erilaisista tuntemuksista, kuten siitä kaikesta menetyksen tunteesta, jonka hoidot aiheuttivat –kuten hiustenlähtö ja se tunne kun ystävät menevät iltaisin ulos muiden ystävien kanssa ja minä ja Noora makaamme sairaalassa...
    Talven 2010 aikana kävimme Hirvensalossa pulkkamäessä vähän ennen minun kantasolusiirtoani, joka oli minun viimeinen hoitoni. Minun hoitoni loppuivat siis keväällä 2010, mutta Nooran jatkuivat vielä... Minun vatsassa olleet kasvaimet saatiin pois kahdella leikkauksella, vahvoilla sytostaateilla, kuuden viikon sädehoidolla ja kantasolusiirrolla. Minun kesäni 2010 oli paras kesä ikinä! Tunsin itseni normaaliksi ja vapaaksi! Pitkästä aikaa. Se oli ihanaa! Telttailin ja uin kavereiden kanssa. Olin todellakin normaali ja vapaa!
     Loppukesästä 2010 oli syöpälapsiperheiden leiri, johon minä ja Noora menimme vanhempiemme kanssa. Nooralla oli myös hänen pikkusiskonsa Mia mukana. Leirillä oli myös eräs 12-vuotias Joonas, Mian ikäisen veljensä Juuson, sekä vahempiensa kanssa. Minä, Noora, Joonas, Mia ja Juuso vietimme kaikki viisi leiripäivää aamu kahdeksasta ilta kymmeneen yhdessä. Pelasimme ja leikimme keskuksen uima-altaassa jokaisessa ohjelmattomassa välissä. Minun hiukseni olivat kasvaneet jo 2-3 kuukautta, mutta Nooran eivät... Nooran syöpä ei ollut kadonnut ja hänen hoitojaan jatkettiin entisiä rankemmin. Hän oli edelleen kalju, niin kuin Joonaskin ja he molemmat kadehtivat lyhyitä hiuksiani, etenkin Noora.
     Sillä leirillä tutustuin Nooraan entistä paremmin. Ja yhdessä me tutustuimme Joonakseen. Meidän kolmen välille syntyi uskomattoman vahva side. Yhteys, jota kukaan ei pystyisi ikinä ymmärtämään.
     Syksyn edetessä, kun omat hoitoni olivat jo loppuneet, kävin katsomassa Nooraa sairaalassa. Nooran syöpä ei kadonnut... Hänelle tehtiin jopa 2 kantasolusiirtoa, mutta syöpä ei halunnut hävitä taistelua. Niillä kerroilla kun kävin Nooraa katsomassa, me askartelimme tai suunnittelimme tulevaisuutta yhdessä. Suunnittelimme ja unelmoimme sitä aikaa, kun molemmat olisimme terveitä, eikä kummallakaan olisi enää infektioriskiä. Suunnittelimme yhteisiä shoppailureissuja ja ulkomaanmatkoja. Puhuimme todella paljon myös hiuksista. Noora oli todella kateellinen, kun minun hiukseni olivat jo kasvaneet puolisen vuotta, mutta Nooran omat lähtivät aina vain uudelleen.
     Samalla elin elämäni parasta aikaa. Olin terveempi kuin yli vuoteen olin ollut, minulla oli omat hiukset, pystyin tanssimaan jälleen, rakastuin jne. Elämän laatu oli upeaa, tunsin ensimmäistä kertaa yli vuoteen olevani normaali, ja se jos jokin oli ihanaa! Sitä normaaliuden tunnetta kaipasi koko sairauden ajan.
     Joulukuun alussa Nooralle tehtiin jälleen suuri leikkaus, koska hänen syöpänsä oli levinnyt. Nooraa oli siinä kohtaa hoidettu vähän yli vuosi. Hän oli saanut samoja hoitoja kuin minä. Mistä johtui, että Nooran syöpä uusi ja levisi, mutta minun häipyi kokonaan? Noora oli rohkealla asenteella ja vahvalla mielellä taistellut yli vuoden, mutta voittoa ei näkynyt missään. Päinvastoin...
     Sunnuntaina 5.12.2010 kuulin kaksi elämäni jälleenmurskaavaa uutista. Joonas oli jo vähän aikaa taistellut uusiutuneen syövän lisäksi pahaa keuhkokuumetta vastaan. Nyt, tuona surullisena sunnuntaiaamuna vanhempani kertoivat minulle, että Joonas oli niin huonossa kunnossa, että selviäisi ehkä juuri ja juuri iltapäivään saakka jaa Noora, kaikista hoidoista huolimatta, olisi myös häviämässä taistelun elämästään... Nooralle sanottiin, ettei tämän sairauden kanssa elettäisi vuosia –vain kuukausia.
     Nämä uutiset romauttivat minut täydellisesti alas. Itkettyäni kauan. pystyin jotenkin hetkeksi keräämään itseni ja lähtemään sairaalaan katsomaan Nooraa, joka toipui edelleen isosta leikkauksestaan ja Joonasta, jolla oli enää muutama hetki aikaa elää...
     Menin ensin Nooran luo. Vein hänelle samalla erään kaulakorun. Korussa luki ”HOPE” ja olin ostanut sen sattumalta neljä päivää ennen kuin sairastuin. Tämä koru oli ollut minulla aina mukana sairaalassa. Se oli teipattuna päiväkirjani väliin ja uskoin, että se oli tuonut minulle onnea ja piti toivoani yllä. Tämän korun halusin nyt antaa Nooralle tuomaan toivoa. Minua pelotti. Pelotti, kestäisinkö nähdä Nooran... Astuin itkien Nooran huoneeseen. Huoneessa oli myös Nooran äiti Susanna ja sisko Mia. Noora makasi sängyllä puoliunessa. Häneen virtasi kokoajan ties mitä myrkkyjä ja aineita, ohuita läpinäkyviä letkuja pitkin. Hänellä oli myös happinaamari, joka helpotti Nooran hengittämistä. Istuin tuolille Nooran viereen. Otin häntä kädestä kiinni. Susanna ja Mia jättivät meidät kaksin. Katselin Nooraa. Hänellä oli paljon kipuja. Annoin korun Nooralle ja kerroin sen tarinan. Noora ei hymyillyt, mutta kiitti korusta. Hän ei ilmeisesti ollut hymyillyt vähään aikaan... Pidin Nooraa kädestä kiinni ja rauhoittelin häntä. Nooralla oli pieni, sileä ja lämmin käsi. Minä tunsin, kuinka meidän ajatukset kohtasivat ilman sanojakin. Olimme todellisia sielunsiskoksia. Istuin Nooran vierellä tunteja. Nooran vanhemmat kävivät välillä katsomassa. Kysyin joka kerta tietoja Joonaksesta. Sanottiin vain, että hän oli todella huonossa kunnossa... Neljän aikoihin iltapäivällä poistuin Nooran huoneesta –jälleen kyyneleet silmissä. Aulassa oli syöpälapsien vanhempia, joista kaikista oli tullut minulle perhettä. Kysyin Joonaksen äidiltä, saisinko käydä katsomassa Joonasta. Kaikki sanoivat minulle, ettei minun kannattaisi mennä sinne, mutta saisin kuitenkin mennä jos haluaisin. En edes miettinyt. Halusin vain nähdä hänet. Menin huoneeseen Joonaksen äidin kanssa. Huone oli rauhallisesti valaistu. Ensimmäiseksi kuulin oudon sihinän, jota Joonaksen happiviikset pitivät. Sihinä oli melko äänekästä. Joonas makasi sängyllään sairaalan yöpuku päällä. Hänen vieressään oli paljon erilaisia laitteita. Joonas kouristeli ilmeisesti jonkin lääkkeen takia. Hänen siniset silmänsä avautuivat ja sulkeutuivat vuorotellen, hitaasti. Katsoin Joonasta ja purskahdin itkuun. Joonaksen äiti halasi minua pitkään, molemmat itkimme. En voi edes kuvitella miltä hänestä tuntui. Nähdä oma poikansa siinä tilassa... Tarja sanoi kovaan ääneen Joonakselle: ”Verna tuli käymään. Nuku vain.”   Joonas yritti sanoa jotain, mutta kouristelut veivät voimat. Joonas sulki silmänsä, mutta jatkoi kouristelua. Halasin jälleen Joonaksen äitiä ja annoin hänen itkeä olkapäätäni vasten. Vihdoinkin minulla oli sellainen olo, että minusta oli tässä tilanteessa edes jotain hyötyä...
     Seisoin Joonasta katsellen muutaman minuutin. En yksinkertaisesti pystynyt olemaan siinä kauempaa. Katsomaan kärsivää Joonasta avuttomana vierestä... Hyvästelin Joonaksen ja juuri kun olin lähdössä huoneesta, kuulin Joonaksen heikon, hiljaisen ja hitaan äänen sanovan: ”Kiitos kun kävit.” Se oli samanaikaisesti kaunis ja surullinen hetki, jota muistellessa sydäntä kirpaisee. Lähdin sairaalasta kyyneleet virraten poskiani pitkin alas...
     Joonas nukkui pois kaksi päivää sen jälkeen. Hänen hautajaisiinsa menin Nooran perheen kanssa, koska omat vanhempani olivat ulkomailla juuri silloin. Koko siunaustilaisuuden ajan Noora puristi kättäni. En pystynyt olemaan ajattelematta, että seuraavissa hautajaisissa Noora makaisi edessäni arkussa, eikä olisi puristamassa kättäni... Ajatus siitä teki kylmiä väreitä selkääni. Itkimme Nooran kanssa puristaen toisiamme kädestä. En unohda sitä koskaan.
     Joululomalla oli kesäleirin jatkokurssi, johon minä ja Noora perheidemme kanssa menimme. Vietin  Nooran kanssa todellista laatuaikaa joka ikisen hetken. Olimme jälleen kuin paita ja peppu, erottamattomat. Kävimme jälleen pulkkamäessä ja meillä oli todella hauskaa! Arvostin Nooraa todella paljon, kun hän urheasti jaksoi kävellä mäen ylös luovuttamatta. Minun selkäni tärähti ikävästi viimeisen laskun aikana ja sen takia jouduinkin sairaalaan heti joululoman jälkeen.
     Selkäni tulehtui niin pahasti, että minun piti jäädä sairaalaan moneksi viikoksi. Sattumalta Noora oli samaan aikaan hoidoissa. Hän tuli aamuisin herättyään huoneeseeni, eikä olisi millään sieltä halunnut poistua edes nukkumaan mentäessä. Noora oli niinä hetkinä vähän paremmassa kunnossa kuin minä. Me puhuimme kaikesta mahdollisesta. Nooralla oli jo muutaman sentin pituiset hiukset, mutta edelleen hän kadehti minun hiuksiani. Puhuimme myös paljon tulevaisuuden suunnitelmista. Muistelimme kyyneleet silmissä Joonasta. Nauroimme tyhmille jutuille. Askartelimme. Katselimme leffoja. Teimme mitä ikinä keksimme ja jaksoimme tehdä. Lääkäri oli antanut Nooralle luvan lähteä perheensä kanssa Lantzarotelle helmikuussa. Noora odotti ensimmäistä ulkomaanmatkaansa todella innoissaan ja puhui siitä paljon! Nooralla oli todella positiivinen asenne tulevaisuutta ajatellen.
     Selkätulehdus teki minulle paljon kipuja, joihin en valitettavasti saanut tarpeeksi lääkkeitä. Kerran kun itkin ja lähes kiljuin helvetillisistä kivuista, Noora oli vierelläni. Hän silitteli ja rauhoitteli minua, yritti auttaa minua kaikin mahdollisin keinoin vaikka oli itsekin sairas. Sanoin Nooralle, joka kuitenkin oli vasta pieni 10-vuotias lapsi, ettei hänen tarvinnut olla siinä katsomassa kun kärsin, mutta Noora ei miettinyt hetkeäkään vastatessaan: ”Minä en jätä parasta ystävääni tuollaisessa tilassa yksin! En todellakaan!” Hän puristi kättäni hellästi ja tunsin jollain henkisellä tasolla, että se puristus kertoi miljoona ääneen sanomatonta ystävyyden sanaa.
     Helmikuussa kun Noora nautti unelmalomastaan Lanzarotella, minä olin jälleen sairaalassa –tällä kertaa influenssa B:n kourissa. Siitä toipumiseen meni viikkoja. Noora oli todella onnellinen lomansa jälkeen. Hän ei ollut viikkoon joutunut ajattelemaan sairaalaan liittyviä asioita. Hän oli tuntenut itsensä normaaliksi ja se tunne on syöpäsairaalle lapselle parempi tunne kuin tuhat lottovoittoa!
     Tämän talven aikana Nooran äidistä Susannasta oli tullut minulle kuin toinen äiti ja Noorasta vieläkin tärkeämpi ja rakkaampi. Koko maaliskuun ajan olin yllättävän terve ja odotin innoissani huhtikuun alkua, jolloin infektioriskini päättyisi ja olisin vapaa!
     Huhtikuun ensimmäiset päivät menivät loistavasti. Shoppailin ja kävin leffassa jne. Tiistaina, huhtikuun viidentenä päivänä minut kiidätettiin suoraan koulusta ambulanssilla sairaalaan äkillisen vatsakipukohtauksen vuoksi. Sairaalassa kipuni saatiin jotenkin kuriin. Omalla osastolla minua oli vastassa oman äitini lisäksi Susanna, sekä muutaman muun syöpälapsen vanhempi. Sillä osastolla kaikki olivat kuin yhtä suurta perhettä! Se päivä osastolla meni normaalin sairaalapäiväkaavan mukaan. Tiesin, että Noora oli myös osastolla, mutten sinä päivänä ajatellut asiaa sen enempää.
     Keskiviikkona kuudes huhtikuuta maailmani-, elämäni-, kaikki romahti jälleen... Molemmat vanhempani olivat sairaalassa samaan aikaan kanssani. Se oli jotenkin outoa, koska yleensä vain toinen heistä oli paikalla. Näin heistä selvästi, että jokin painoi heidän mieltään. Vähän illemmalla en kestänyt enää pitää sanoja sisälläni ja kysyin hermostuneena heiltä mikä oli vialla. He katsoivat toisiaan hetken ennen kuin vastasivat minulle, että Noora oli todella huonossa kunnossa. Muuta he eivät sanoneet ja se jäi vaivaamaan minua. Tavallaan en olisi edes halunnut kuulla enempää, en uskonut kestäväni tarkempaa tietoa, mutta toisaalta janosin tietoa parhaasta ystävästäni ja tukipuustani, joka ei ollut milloinkaan pettänyt minua. Hetki sen jälkeen Susanna kutsui vanhempani katsomaan Nooraa. Heidän juuri poistuttua huoneestani mieleeni tuli, että miksen minä mennyt heidän mukaansa. Lähetin heille tekstiviestin jossa kysyin, että saisinko minäkin tulla. Hetki sen jälkeen isäni tuli luokseni ja haki minut Nooran huoneeseen.
     Huone oli valaistu rauhallisesti. Huone oli täytetty Nooran rakkaimmilla tavaroilla ja turkooseilla esineillä, koska se oli Nooran ehdoton lempiväri. Huoneessa oli Nooran ja minun vanhemmat, Joonaksen äiti, Nooran sisko ja mummi, sekä muutama muu Nooralle tärkeä ihminen. Huoneen keskelle oli siirretty kaksi sairaalasänkyä, joilla Noora makasi. Hän näytti todella tuskaiselta, vaikka kipulääkkeitä virtasi kokoajan hänen suoniinsa. Edellisenä iltana nousseeseen kuumeeseen ei oltu enää aloitettu antibiootteja. Muitakaan myrkkyjä hänen elimistöönsä ei enää mennyt. Noora avasi välillä silmänsä, muttei puhunut enää mitään. Susanna makasi Nooran toisella puolella rauhoitellen tuskaista pikkuistaan. Tunnelma huoneessa oli erittäin surullinen, mutta rakastava. Katsoin rakasta ystävääni, joka taisteli elämän  ja kuoleman välimailla. Hänen tuskaista olemustaan katsoessa, ei voinut enää toivoa muuta kuin nopeaa ja kivutonta lähtöä parempaan paikkaan... Kyyneleet silmissä ja niiden valuessa poskiani pitkin, sydäntäni kirpaisi ajatus siitä, että tässäkö tämä kaikki nyt oli? Tähänkö loppuisi meidän yhteinen tarinamme? Ei, ajattelin. Meidän tarinamme ei loppuisi koskaan...
     Punoittavin, turvonnein ja kirvelevin silmin katsoin tuskaista ja kärsivää Nooraa. Seisoin hänen sänkynsä päädyssä noin kymmenen tuskallista minuuttia, kunnes oma vointini heikkeni niin paljon, että minun oli pakko palata omaan huoneeseeni.
     Omassa huoneessani ehdin olla vain hetken isäni kanssa, kunnes Susanna ilmestyi huoneeni ovelle. Hän oli kalpea ja hänen ilmeensä oli tyhjempi kuin olen ikinä kenelläkään nähnyt. Hän sanoi kolme hiljaista ja tuskaista sanaa: ”Noora on kuollut.”  Tuntui, että kaikki pysähtyi. Olin niin hajalla, etten kunnolla pystynyt edes itkemään. Sain käydä vielä hyvästelemässä Nooran. Kuin haamu, kävelin käytävän poikki Nooran huoneeseen Susanna edelläni. Purskahdin sydäntä vihlovaan itkuun nähdessäni Nooran. Hän makasi sairaalavuoteellaan. Hän näytti rauhalliselta ja hänen tuskanhikensä oli poissa. Hän näytti kauniilta ja onnelliselta, nyt kun ei tarvinnut enää kärsiä. Ainoa ajatus, joka minua siinä kohtaa lohdutti oli se, että tiesin Nooran päässeen parempaan paikkaan. Istuuduin hänen viereensä ja otin häntä kädestä kiinni. Kamalinta ikinä oli tuntea, kun hänen kehonsa muuttui kylmäksi. Sanoja suustani ei tullut, pelkkiä kyyneliä.
     Nyt tiesin, että Noora olisi paremmassa paikassa, ilman kipuja ja tuskia, Joonaksen kanssa. Noora muuttui pieneksi enkeliksi, joka suojelee minua jostain tuolta ylhäältä. Ikävöin Nooraa joka ikinen päivä ja yö, hetki ja minuutti.  Noora oli vahvimpia tuntemiani ihmisiä, vaikka olikin vasta pieni elämän alku. Häneltä riistettiin elämä aivan liian nuorena. Se on väärin, mutta nyt hänen ei tarvitse enää kärsiä.

Rakastan sinua
Noora Emilia Oförsagd

pientä päivänpaistetta ikuisesti kaivaten, Verna.
Nuku rauhassa pikkuinen...

Happiness

Tunnen itteni suht koht onnelliseksi tällä hetkellä. Syöpä vei multa paljon, mutta myös antoi jotain. Onnellisuutta mun elämään tuo ystävät, perhe, poikaystävä, normaalista elämästä muistuttavat hetket, tanssiminen, kirjoittaminen ja vapaus.
  
 Ystävät on mulle super-tärkeitä! Heihin voin luottaa ja he saavat mut nauramaan. Heidän kanssa voin olla täysin oma itteni ja näyttää tunteeni♥ love u!

Perhe on aina ollu mulle tärkeä. Vaikka vähän ärähdetäänki kuka kenellekki ja vaikka kuinka ärsytettäis toisiamme -rakkautta se silti vaan on. Perheen seurassa voi todellakin olla oma itteni -nehän ne on tuntenu mut siitä asti ku synnyin! Perheen yhteiset hetket on vähä jääny, mutta aina me silti ollaan yhtä ja vahvaa perhettä♥

Poikaystävä♥  Tarvitaanko tähän enempää sanoja?



 Normaalista elämästä muistuttavat hetket... Elämä ei oo ollu normaalia 5.7.2009 jälkeen. Nyt osa päivistä/hetkistä alkaa taas pikkuhiljaa muistuttaa sitä normaalia elämää♥ Se on ihanaa tuntea ja huomata, että kaiken paskan jälkeenkin, kukat puhkeaa kukkaan jälleen ja puihin kasvaa lehdet. Että aurinko paistaa edelleen. Huomata, että tunnistan itsessäni niitä "normaaleja" tunteita. Huomata, ettei enää kokoaikaa tarvitse ajatella ikäviä asioita... Että mulla on edelleen lupa nauttia elämästä. Normaalia elämää muistuttavat hetket kantaa mua tällä hetkellä pitkälle eteenpäin !



 Tanssiminen♥ ennen sairastumista sain ajatukset nollattua ja ikävät asiat käsiteltyä tanssimalla. Ku sairastuin -en pystynyt enää tanssimaan. Sillon se keino käsitellä vaikeat asiat vietiin multa pois, ja tilalle tuli valokuvaaminen ja kirjoittaminen. Nyt pystyn jälleen tanssimaan -rakastan sitä! Mutta olen rakastunut myös kirjoittamiseen ja valokuvaamiseen. Näillä keinoilla puran ja ilmaisen itseäni :)
Kirjoitan suurimmaksi osaksi ajatuksiani. Se on välillä todella pelottavaakin joutua kosketuksiin niin lähelle syvintä itseään, mutta loppujen lopuksi todella vapauttavaa. Tässä linkki Kirjoittaminen - tuskaa vai terapiaa? tekstiin joka kannattaa ehdottomasti lukea! Mielestäni todella hyvä artikkeli :)



Myös askartelu on terapeuttista ja tekee mut onnelliseksi♥


Vapaus. Sairauden aikana olin kuin vanki. Oman elämäni ja kehoni vanki. Oman kehon voimat menivät elämästä taistelemiseen. Infektioriski vangitsi minua vielä vuoden hoitojen päätyttyäkin... En saanut mennä mihinkään julkisiin paikkoihin, kuten kauppoihin, bussiin, junaan, leffateatteriin, bileisiin jne jne jne. etten vain saisi infektiota. Kaikkia tuollaisia paikkoja vältellessä luulin välillä tulevani hulluksi... Vapaus on ihana asia♥


 xox Verna

lauantai 19. toukokuuta 2012

Heizzan :)

Sori etten oo kirjotellu nyt, mutta kun ei oo oikeen ollu mitään mistä kirjottaisi :D

    Eilen lähdin 11 ystävän kanssa telttaretkelle metsään ja meillä oli ihan törkeen kivaa :) Rillailtiin ja chillailtiin vaan :P Kauheesti en kuvia kerenny ottamaan ku pelkäsin vaa kokoajan et akku loppuu :D Mut lisäilen kuvia reissusta myöhemmin, kunhan kaverit niitä mulle lähettää.

Siinä Paula ja Matias keräilee tavaroita aamulla :)

Keskiviikkona kävin Noksun haudalla, kun tuli yhtäkkiä hirveä tarve päästä Noksun luo ;( En olis ikinä uskonut, että läheisen menettäminen voi tuntua tältä.. Että se satuttaa näin paljon.. Mulle tulee mieleen lause "Tuu takas, sullahan on siivet." -mutta Noksun on nyt paljon parempi tuolla jossain, ilman tuskia ja kipuja, poissa täältä, joten... Ihan järkyttävän kova ikävä...





xox Verna

PS. Tämän päivän (19.5.2012) Turun Sanomien Extra -liitteessä on ystäväni tekemä pieni juttu minusta :) Kiitos Sophia♥

maanantai 14. toukokuuta 2012

Live in this moment!

Jeeeees. Tänään kävin kattomassa serkkuni 6viikkoista poikavauvaa♥

Minä ja pikkune♥

Monen ystävän elämä on mun elämän aikana loppunu, liian monen. Mut nyt oli aivan ihana uutinen, että läheiselle synty terve poikavauva, pieni elämänalku!

Nyt sit hyökkään "innokkaana" yhteiskuntaopin kokeisiin lukemiseen ja sitten nukkumaan :) Hyvää yötä ja Kauniita unia kaikille !

xox Verna

Aika ja ikuisuus

Aika tuntuu kulkevan hirveetä vauhtia! Ja niin se taitaa kulkeakin. Muistan ku lapsena jos äiti sano mulle että "Odota viisi minuutia", niin siinä ajassa ois ehtiny maailmanloppu tulla. Se tuntui kamalan pitkältä ajalta. Nykyään viisi minuutia, ja jopa viisi tuntia kuluu ihan huomaamatta! Ja nyt kun miettii, just vasta mä olin se lapsi jonka käskettiin odottaa "vielä viisi minuutia"... Mihin on tää aika ja nää vuodet oikeen vieriny..?
     Välillä se on hyvä et aika kuluu nopeesti, mut välillä pitää pysähtyä miettimään. Miettimään mihin se aika on kulunut? Mihin sen ajan on kuluttanut? Onko sen tuhlannut turhaan murehtimiseen ja pelkäämiseen? Vai nauttimaan pienistä onnellisuuden hetkistä ja rakastamiseen? Minäkin syyllistyn turhaan murehtimiseen ja pelkäämiseen -ehkä vähän liikaakin. Mutta yritän tosissani kuluttaa aikani johonkin järkevään ja hyödylliseen. Jokaisella on kuitenkin rajattu aika elää täällä. Ei kukaan elä ikuisesti, ei kenelläkään ole ikuisuutta aikaa. Siksi pitää käyttää tää aika hyvin ja harkitusti.
     Toiset viedään meiltä täältä ihan liian aikaisin. Kai siihenkin on syynsä? Ja se syy on sellainen, jota ihminen ei pysty käsittämään, selittämään tai ymmärtämään. Oma elämä voi päättyä vaikka jo huomenna. Haluaisitko sä elää viimeisen päiväsi riidellen, vihaten ja murehtien? Vai rakastaen ja nauttien kaikesta mitä sinulla on?
Tässä löytämäni ihana biisi: Pricilla Ahn - Dream ja siihen sanat:


I was a little girl alone in my little world
who dreamed of a little home for me.
I played pretend between the trees,
and fed my houseguests bark and leaves
 and laughed in my pretty bed of green.

I had a dream
That I could fly from the highest swing.
I had a dream.

Long walks in the dark through woods
 grown behind the park
 I asked God who I'm supposed to be.
The stars smiled down on me
 God answered in silent reverie
I said a prayer and fell asleep.

I had a dream
That I could fly from the highest tree.
I had a dream.

Now I'm old and feeling grey
I don't know what's left to say about
this life I'm willing to leave.
I lived it full and I lived it well,
there's many tales I've lived to tell
 I'm ready now, I'm ready now,
I'm ready now to fly from the highest wing.

I had a dream.



Tässä kaikille vielä aforismi mietittäväksi:

LIVE LIFE AS IF YOU`LL DIE TOMORROW.
DREAM AS IF YOU´LL LIVE FOREVER.

xox Verna

keskiviikko 9. toukokuuta 2012

Heips kaikki :)

Tulin nyt vasta kotiin! Koulusta lähdin kaupungin kautta sairaalaan kattomaan ystävää :) Ostin Veksulle kaupungilta pienen sellasen aforismi -kirjan johon kiinnyin itekki hurjasti ku lueskelin sitä vähän siinä kaupassa :) oli aika osuvia mietelauseita... Ja sitte Glitteristä sellasen kaulakorun missä oli risti, tykästyin siihenki ite :) ja sit vielä sellasen söpön mustavalkosen mukin missä luki "Olet ihana!" :) Oli ihanaaaa nähdä Veksu pitkästä aikaa! Ja oli viel ihanampaa jutella kaikesta niin avoimesti, eikä tarvinnu pelätä et toinen järkyttyy tai säikähtää jostain mitä sanoo ! Susta on tullu mulle lyhyessä ajassa elämän tärkeimpiä ihmisiä♥ Toivottavasti mun käynti piristi sua vähän :)

Tänään en oo oikeen kerenny kuvaamaan mitään, mut löysin yhden vanhemman mun ottaman kuvan joka sopii hyvin tähän päivään: 




Ajatukset tällä hetkellä sanoissa: Faith, Hope, Love, Fight, Trust, Life, Happiness, Forgiveness ja Survivor... Selitän mitä nää sanat mulle merkitsee :) :

FAITH (usko) Sana ei niinkään merkitse mulle uskoa Jumalaan jne, vaan ennemminkin Uskoa parempaan huomiseen, parempaan tulevaisuuteen.

HOPE (toivo) sanana koskettanu mua elämässä etenkin sairastumisen jälkeen. Kannan kaulassani aina korua, jossa tuo sana komeilee. Ostin tän korun sattumalta muutama päivä ennen sairastumista.. Sairauden aikana se kulki mulla aina mukana, joko kaulassa, tai päiväkirjan väliin teipattuna. Tuntu että tää koru toi mulle onnea ja piti sitä toivoa yllä. "No matter what, don't ever lose hope."

LOVE (rakkaus). Mä ainaki tiedän et täs maailmassa on ihmisiä jotka mua rakastaa ja siks mä täällä olen. Heidän takia! Ja mä rakastan monia ihmisiä tässä maailmassa. Rakkaus on ihana asia :) Kun sanon ääneen sanan "rakkaus", mulla tuntuu ku sisäelimet liikahtaa ja suu leviää hymyyn♥

FIGHT (taistella). Mä olen joutunut taistelemaan siitä että saan elää täällä. Ennen pidin itsestäänselvyytenä elämää. Ja tälläkin hetkellä osa mun ystävistä taistelee hengestään. Siksi sana "fight" on tässä listassa.

TRUST (luottamus) on vaikea ja tärkeä asia. Jos sulle rakas ihminen kerran pettää luottamuksen, mulla ainaki kestää kauan ennen ku pystyn luottamaan uudestaa, jos ollenkaan enää. Mä olen pettänyt monta ihmistä, ja pyydänki heiltä kaikilta tässä samalla anteeksi.. Kaikilla pitää tässä maailmassa olla vähintään yks ihminen johon voi 100% luottaa. Mä en ainakaan pärjäis ilman heitä♥

LIFE (elämä). Elämä on lahja, jota ei saa tuhlata. Aika kuluu kokoajan eteenpäin ja hetket menee ohi. Siks pitäis kaikkien elää ku viimestä päivää. Se on kyllä vaikeeta, mä en ainakaan osaa.. Mutta aion opetella :)

HAPPINESS (onnellisuus). Kaikki on varmasti olleet onnellisia vähintään kerran elämässään, vaikkei sitä muistaisikaan. Mun on pitänyt opetella olemaan onnellinen uudestaan, ei oo ollu helppoa, mut nyt osaan jo. Mä en ainakaan jaksais elää ilman onnellisuuden tunnetta, vaikkei sitä oliskaan ku sekunti kerrallaan.

FORGIVENESS (anteeksianto) kaikkien pitää osata antaa anteeksi. Kaikkea ei tietenkään kuulu antaa anteeksi, mutta jotkut asiat pitää.. Tällä hetkellä mietiskelen kenelle mun kuuluu antaa anteeksi -tai olla antamatta...

SURVIVOR (selviytyjä). No pitääkö tätä sen enempää selitellä? Kaikki jotka on lukenu vähänkin pidemmälle mun blogia tietää, miksi mä olen selviytyjä :)

Tässä kaikki täl kertaa, see ya!

xox Verna

tiistai 8. toukokuuta 2012

...

Vähän liikaa kaatuu paskaa niskaan taas. Perjantaina tuli huonoja uutisia yhdestä ystävästä, eilen toisesta...
Väkisin näissä tilanteissa tulee päähän kysymys "Miksi?".. Miksi näin tapahtuu? Miksi he..? Mutta olen huomannut, että kysymys Miksi? on ehkä maailman turhin kysymys. Oman sairastumisen aikaan päässä pyöri paljon ajatuksia ja kysymyksiä, johon kukaan ei osannut vastata. Miksi minä? Miksi nyt? Mitä tein väärin? Ansaitsinko tämän? jne... Mihinkään ei vaan kukaan osannut vastata. Eikä osaa vieläkään.
    Olen huomannut, että vaikka kuinka pyörittelee näitä kysymyksiä päässä, se on turhaa. Ei niihin vain yksinkertaisesti ole vastauksia. Siksi olenkin yrittänyt unohtaa nämä turhat kysymykset ja keskittyä positiivisiin asioihin. Olen oppinut olemaan onnellinen todella pienistä asioista. Kuten siitä, että aurinko nousi tänä aamuna. Siitä, että minä sain herätä omasta sängystä. Siitä, että linnut laulaa... Se taito pitää vaan opetella. Se tuo paljon iloa elämään.
    Kun Noora kuoli, mielestäni aurinko ei paistanut enää yhtä kirkkaasti. Ruoho ei ollut yhtä vihreää. Meri ei kimallellut enää miljoonien timanttien tavoin. Lintujen laulu kuulosti pahalta korvissa... Tyhjyys täytti minut sisältä. Ja niin tapahtuu edelleen, kun ajattelen Nooraa. Vai onko se sittenkin kaipuu, ikävä ja rakkaus joka minut täyttää? Sitä on vaikea erottaa... Noora oli aivan liian nuori kuolemaan. Kuten olivat myös Joonas, Iina ja Sofia... Vaikea käsittää, miksi niin nuorelta viedään elämä, ja taisteltuaan elämästään hän kuitenkin häviää taistelun... Toiset kun elävät vanhuksiksi asti onnellisina ja saavat pitää elämää itsestäänselvyytenä...
Tässä Noora ja minä, aika tarkkaan 3kk ennen Nooran kuolemaa... ♥ 


tässä vähän tämän aamun ajatuksia... Eloisaa päivää kaikille!

xox Verna

P A I N

Tässä muutamia valokuvia matkan varrelta. Osan näistä kuvista otin nyt, osa on sairauden ajoilta, mutta kaikki kertovat minun tarinaani:)

Tässä ensimmäisen leikkauksen jälkeen teho-osastolla


Leikeltynä

Nooran haudalla

Infuusioportin neula, jonka kautta kaikki lääkkeet meni mun elimistöön

Kantasolusiirto

Kantasolusiirto

Kantasolusiirto






iltalääkkeet

xox Verna

HEIPS :)

Heeeeei kaikille :) Oon 16-vuotias tyttönen Turun suunnalta ja olen juuri selvinnyt syövästä. Nyt ku on aikaa vähän enemmän ni aattelin sit alkaa kirjottelee blogia elämästäni, joka ei ole aivan samanlaista kuin "normaalilla" tämänikäisellä. Yritän keräillä elämääni uutta alkua, joka on romautettu monta kertaa. Nyt aion onnistua!
Tässä eilen ottama kuva itsestäni :)

Sitten vähän "lisätietoja": Olen siis 16-vuotias ja aion saada elämäni raiteilleen. Elämäni romahti kolmisen vuotta sitten, kun sain syöpädiagnoosin. Siitä alkoikin sitten kova taistelu elämästä... Tämän taistelun voitin. Sairauden jälkeen alkoi uusi taistelu. Taistelu saada elämäni takaisin. Tämä taistelu on vielä kesken...
     Sairauden aikana tutustuin muihin syöpää sairastaviin lapsiin ja nuoriin, ja yhden kanssa ystävystyin todella läheisesti. Meitä yhdisti täsmälleen sama syöpädiagnoosi, sekä monet muut asiat. Olimme "SOULSISTERSEJÄ". Hän kuitenkin menehtyi taisteltuaan urheasti puolitoista vuotta tätä raakaa sairautta vastaan. Rest in Peace Noora♥
     Noora oli minua nuorempi, mutta silti minulle mahtava esimerkki kuinka kaiken paskan keskellä pitää vain jaksaa eteenpäin. Hänen lisäksi olen menettänyt kolme ystävää syövälle...
Oman sairastumiseni olen suurinpiirtein hyväksynyt, ystävien menettämistä en!

Rakastan hauskanpitoa, todellisia ystävyyssuhteita, tanssimista, askartelua, perhettäni, kirjoittamista ja nauramista! Musamakuun kuuluu slowareita ja balladeja, sekä hyvinsanoitettuja vauhdikkaampia biisejä.

Toivottavasti tämä teksti kertoi jotain elämästäni. Jatka lukemista niin saat tietää lisää :)

Tässä vielä tekemäni muistovideo Noorasta: ♥
http://www.youtube.com/watch?v=98D3I7tK5Vg

xox Verna