sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Every step makes me stronger

Helou jälleen.

Niin kiireistä elämää tällä hetkellä taas ettei edes tietokonetta oo ehtinyt avaamaan kuin just ja just kerran viikossa. Aloitin työssäoppimisjakson Presentossa 11.11. ja olen siellä vielä viikon, eli jouluun asti. Olen tehnyt töitä 8 tuntia päivässä ma-pe ja viikonloppuisin ollut kiireapulaisena. Olen asunut vanhempieni luona tämän ajan käyden suurinpiirtein kerran viikossa omassa kodissa Salossa katsomassa postit ym. Tammikuussa palaan sinne taas takaisin. Silloin alkaa myös kaksoistutkintoon kuuluva lukiojakso. Hyvällä tavalla vähän jännittää, kuitenkin taas uusi koulu :)

Tätä viikkoa lukuunottamatta elämä kulkee hyvin. Jaksan yllättävän hyvin pitkät työpäivät ja matkustelun kahden kodin välillä. Selkä vaivaa edelleen, mutta muuten olen pysynyt terveenä. Tämä viikko on taas ollut astetta raskaampi. Muutama ikävä/surullinen tapahtuma ja perjantaina 13. päivä oli jälleen hoitoprotokollaani kuuluvat kokokehon magneettikuvaukset ja verikokeet. Nyt minua on kuvattu edelleen 6kk välein, ja seuraavat kuulemma taas puolen vuoden kuluttua. Nyt jännitetään taas näiden kuvien tuloksia, joiden pitäisi saapua tulevalla viikolla... Jännitys ei kuitenkaan ole näihin kontrolleihin ollut niin painajaismaista kuin yleensä. Saattoi johtua siitä, että oli niin paljon muuta ajateltavaa ja kiirettä ettei oikein ollut aikaa jäädä niitä enää murehtimaan.

Tämä viikko on taas opettanut paljon. Olen saattanut kirjoittaa näistä asioista aiemminkin, mutta välillä pitää asiat opetella uudestaan, tai kohdata monta kertaa ennen kuin oikeasti ymmärtää tai osaa. Olen oppinut, että pitää osata antaa itselleen anteeksi. Minun on vähän liiankin helppo antaa muille anteeksi, mutta ei itselleni. Vanhojenkin virheiden kantaminen mukana kuluttaa sisältä uskomattoman paljon. Syytän usein itseäni asioista joihin en olisi oikeasti edes voinut vaikuttaa, enkä osaa antaa itselleni anteeksi edes vanhoja virheitäni.
Olen oppinut, jälleen kerran, että pitää uskaltaa kertoa asiat "heti", eikä odotella turhaan, koska vaikkapa huomenna voi olla syystä tai toisesta liian myöhäistä. Olen myös vihdoin oikeasti tajunnut, että on turha murehtia mennyttä, se ei tule takaisin. Ja on turha murehtia tulevaisuutta, se tulee aikanaan. Pitää elää tässä hetkessä, koska se on nyt.

Tähän loppuun haluan kirjottaa, et mulla on nyt reilun vuoden ollu yks aivan mahtava ystävä joka on auttanu mua joka ikinen päivä selviämään eteenpäin ja opettanu mulle toooodella paljon, ollu mun tukena ja luottona. Se kenestä kirjotan tunnistaa varmasti itsensä tästä. Toivon et joka ikisellä ois tällanen ystävä, koska mä ainakaan en osais elää ilman. Kiitos sulle♥

Viikko vielä töitä jäljellä ja sitten joululoma ja perheen kanssa Rukalle!



xox Verna