torstai 31. maaliskuuta 2016

31. maaliskuuta 2016

Helsingin reissu oli ja meni, osastollakin tuli oltua TYKSissä muutama päivä tulehduksen takia. Helsingistä soitettiin tällä viikolla, maksan kanssa jatketaan entiseen tapaan. Näyttää siltä ja vaikuttaa tältä, varmistusta ei ole saatu mistään diagnoosista vieläkään. Puolen vuoden päästä jälleen magneettikuvaus ja koepalat. TYKSin tutkimuksista en ole vielä saanut vastauksia ja niitä kovin odottelen. Se minulle kuitenkin selvisi, että jokatapauksessa nämä ei olleetkaan viimeiset syöpäkontrollit, vaan vuoden päästä kuvataan vielä.


Jostain syystä päädyin lukemaan vanhoja päiväkirjojani. Aloitin niiden kirjoittamisen sattumalta muutamaa päivää ennen sairastumistani ja kirjoittaminen on aina ollut minulle tietynlainen henkireikä omia ajatuksia käsitellessä. Olen iloinen, että olen jaksanut kirjoittaa hoitojenkin aikana jotain ylös.

Kuulen usein, että minun pitäisi unoh
taa kaikki paha mitä olen kokenut ja jatkaa elämääni tässä ja nyt. Miksi? En minäkään käske sinun unohtaa omaa elämääsi. Se mitä minä olen kokenut, on ja tulee aina olemaan osa minun elämääni, minun heikkouteni ja minun vahvuuteni. Se mitä minä olen kokenut, on kasvattanut ja muokannut minusta sellaisen kuin olen. Jos edes pystyisin unohtamaan kaiken pahan mitä olen kokenut, miksi haluaisin? Samallahan unohtaisin kuka minä itse olen. Minä elän tässä ja nyt, niin hyvin kuin pystyn.

Kylläkin, se mitä ja kuka minä itse olen on vähän sumussa tällä hetkellä. En ole sairas, mutta en myöskään terve. Olen jo monta vuotta elänyt siinä välivaiheessa, että olenko sairas vai olenko terve. En ole päätynyt kumpaankaan lopputulokseen, on vain hyväksyttävä elämään niin että välillä olen terveempi ja välillä sairaampi.

Päiväkirjojen lukeminen saa aikaan ristiriitaisia tunteita. Toisaalta tuntuu että luen jonkun toisen elämästä, toisaalta kaikki tuo on kuin juuri tapahtunutta. Vähän sama, kun joku kysyy kauanko syövästäni on aikaa. Toisaalta siitä kulunut aika tuntuu ikuisuudelta, toisaalta se on kuin juuri tapahtunutta. Hoitojen päättymisestä tulee näinä päivinä kuitenkin kuusi vuotta täyteen, joka tuntuu uskomattoman hienolta.

Nooran kuolemasta tulee myös lähipäivinä viisi vuotta. Onneksi tunnen, että hän on lähellä edelleen jokapäivä, vaikken häntä enää näekään. Ps. koru on kaulassani edelleen.

Elin kauan siinä uskossa, että vanha elämäni ennen sairastumista palaisi yhtäkkiä, ja tämä kaikki olisi poissa. Tai että elämäni tulisi olemaan täysin tavallista kaiken jälkeenkin. Odotin ja odotin sitä "tavallista" elämää. Toki elämäni sisältää paljon "tavallista" elämää, mutta on myös paljon edelleen sellaista mikä ei tähän tavalliseen elämään kuuluisi. Sen ymmärtäminen, ettei elämä palaudu "tavalliseksi", enkä pysty hyppäämään takaisin sen vielä terveen 13-vuotiaan tytön kenkiin vei kauan, mutta vasta sen ymmärrettyäni olen pystynyt kasvamaan ja hyväksymään asioita. Kaikkea en tule ikinä hyväksymään, mutta sellaisten asioiden kanssa vain oppii elämään.

Olen ainakin lopettanut itseni syyttämisen asioista. Oppinut antamaan itselleni anteeksi. Sairastumiseni, läheisteni kärsiminen ja ystävien kuolemat eivät olleet minun vikani, eivät minun syytäni. En olisi voinut tehdä mitään toisin, ja vaikka olisinkin, en pysty muuttamaan asioita enää. Ne kamaluudet eivät olleet rangaistus virheistäni tai opetus tyhmyydestäni. Asiat vaan tapahtuivat. Ehkä niille on joku suurempi merkitys olemassa, ehkä saamme sen joskus tietää tai sitten emme, mutta jokatapauksessa ne eivät olleet minun syytäni. Joku ei ehkä ymmärrä ollenkaan miksi olen syyttänyt itseäni noista asioista, joku ymmärtää. Mutta sellaiselle ketä ei ymmärrä, en lähde nyt myöskään selittämään. Syyllisyys oli iso taakka kantaa selässä, mutta kun sen laski maahan ja käveli sen luota pois, elämäni muuttui siltä osin aika paljon helpommaksi.

Olen myös oppinut kääntämään vihan rakkaudeksi. Pitkään jaksoin vihata elämääni, kehoani ja päätäni. Miksi elämäni teki minulle näin, miksi kehoni teki minulle näin, miksi pääni teki minulle näin. Eihän se oikeasti ole elämäni tai kehoni tai pääni vika mitä olen joutunut käymään läpi, mutta niitä oli helpompi vihata kuin sattumaa ja huonoa tuuria. Opettelin kuitenkin rakastamaan näitä asioita, käänsin vihan sitä itseään vastaan rakkaudeksi. Miksi kuluttaisin sen ajan jonka saan olla täällä vihaamiseen, enkä rakastamiseen. Rakastan elämääni, oli se millaista oli, siksi että saan elää. Rakastan kehoani, kaikkien vikojen kanssa, siksi että minulla on vielä näinkin hyvässä kunnossa oleva keho. Rakastan päätäni, olkoot millainen on, siksi että se jaksaa yhä taistella.


1 kommentti: